Yksittäiset - Jyväskylän kaupunginteatteri 1961-2011 s. 48-49

Pääsiäinen on peruutettu / 1996 / Kari Paju ja Jouni Salo

Jussi Jäppisen suunnittelemaan ja kuvaamaan korttisarjaan kuvattiin lähikuvia eri tunnetiloissa olevien näyttelijöiden kasvoista. Sarjasta tuli suosittu keräilyn kohde. Muita kortteja on vielä jäljellä, mutta Reidar Palmgrenin kuvat menivät kuin kuumille kiville fanien haaliessa niitä itselleen. Eikä ihme… - Sirkka Helke, markkinoija-tiedottaja 1979Reidar Palmgren / 1993 1996 Tuominen: KÄÄPIÖ - ELI MIEHEN MUSTELMAT, o. Rauli Jokelin Huovi: URPO JA TURPO, o. Rainer Kaunisto Parkkinen – Heikkilä – Parkkinen: TUHKIMO, o. Tapio Parkkinen Tola: ONERVA, o. Heini Tola SÄ KAUNEHIN OOT, lauluilta, o. Rauli Jokelin Vuorinen: PÄÄSIÄINEN ON PERUUTETTU, o. Pekka Saaristo Rajala: PELASTAJA, o. Tapio Parkkinen Shaffer: AMADEUS, o. Untamo Lepola 1997 Lindsay - Crouse: LAULAVA TRAPPIN PERHE, o. Ilkka Bäckman Rytkölä - Baum: POP-OZ, o. Rauli Jokelin Nuotio: SINKKUPESULA, o. Eppu Nuotio



J o ke l

ÄIVÄMME RASKAAT OVAT PÄIVÄMME PARHAAT”

En tiedä kuka yllä olevan ajatuksen on ilmoille huokaissut, mutta sillä lohduttaudun, kun joskus muistelen Jyväskylän aikoja. En edelleenkään lue niitä parhaiksi päivikseni, mutta jotain niistä opin ja raskas on nyt keveämpää. Jyväskylä onkin hieno koulukaupunki. Aluksi jotain hyvääkin lähes kahdenkymmenen vuoden takaa: Ensimmäisenä on mainittava paikallisen lehden Keskisuomalaisen ja sen päätoimittajan Erkki Laatikaisen vahva tuki sekä teatterille että teatterinjohtajalle. Lehden ja Laatikaisen analyysit teatterin turbulensseista ja tunnemyrskyistä olivat oikeaan osuneita, cooleja ja tuki lämmittävää. Tähän kaupunginjohto ei kyennyt. Toiseksi kannattaa muistaa, että teatterin katsojaluvut kasvoivat tasaisesti lamasta, miljoonien markkojen leikkauksista, teatterin hallituksen palatsivallankumouksista ja muista vaikeuksista huolimatta. Myös pahasti alijäämäistä budjettia tasapainotettiin kiitettävällä tarmolla. Kolmantena hyvänä asiana pidän idealismini vaihtumista jonkinasteiseksi realismiksi. Ennen Jyväskylää uskoin sinisilmäisesti, että teatteri on teatteri-ihmisille kaikki kaikessa. Ei se ole. Opin myös sen, että jos mikä tahansa ongelma voidaan panna teatterinjohtajan piikkiin, niin se myös pannaan. Terapiassa sitä kutsutaan projisoinniksi. Tästä ei voi valittaa hoviin. Se kuuluu työnkuvaan. Kaikkein synkimpinä aikoina kiinnitin seinälleni huoneentauluksi von Goethen viimeiset sanat: ”Mehr Licht!” Keskellä kaamosta teatteri pokkasikin Vuoden valopilkku -kunniakirjan yhteistyöstä sanomalehti Keskisuomalaisen kanssa! Henkilökunnalle jaoin joulurahaa kiitokseksi tuloksen paranemisesta, oli valtakunnallinen näytelmänkirjoituskilpailu, oli komea, kotimaisten näytelmien kantaesitysvuosi, mutta huonosti meni, kuulemma. Elimme aikoja, jolloin kännykkä painoi lähes kilon. Olisi pitänyt siirtyä kohti älypuhelimia, mutta osa meistä kaipasi aikoja, jolloin firma teki vielä kumisaappaita. Noina aikoina vertasin laitosteat
tereita dinosauruksiin: liian paljon panssaria, liian vähän aivoja. Siksi ne kuolivat sukupuuttoon. Tämä otettiin henkilökohtaisena loukkauksena. Haukuin kuulemma näyttelijöitä tyhmiksi? Nyttemmin on syntynyt paljon pieniä, ketteriä ryhmiä, uusia teattereita, jotka reagoivat nopeasti ajan liikkeisiin. Myös hautakivisopimuksista ollaan luopumassa lähes kokonaan. Keskustellaan rahoituksen järjestämisestä uusille teattereille, uusista sisällöistä, tuotantotavoista, taiteesta. Dinot munivat vielä kelpo munia, mutta onko Tunguskan meteoriitti jo matkalla? Vilpitön haluni reagoida päällekäyviin ongelmiin, visioida uutta ymmärrettiin uhaksi. Myönnän: argumentaationi oli kiihkeää. Myös kaupungin hallinto vaati selviä uudistuksia ja menoja kuriin. Kun sitten myrsky pärski vesilasissa, niin sanottiin: ei me tätä tarkoitettu. Uudista, mutta älä tee mitään muutoksia? Teatterinjohtajat profiloituivat noihin aikoihin myös työnantajiksi ja se juoksuhauta oli jo valmiiksi kaivettu ja poterot syvät. Monien hämmästyttävien oikeusprosessien, laman, leikkausten, kulttuuridebattien, tunnemyrskyjen, sanasotien, teatterin hallituksen sekoilujen ja omien ADHD-reaktioideni jälkeenkin koen ansiottomana ”arvonnousuna” sen, että minut nimitettiin julkisesti uudeksi Hitleriksi. Niin paljon en sentään saanut aikaiseksi. Nyt kun katson jälkiviisauden malka omassa silmässäni sitä roskaa, jota silloin niin raivokkaasti hangattiin pois teatterin silmästä, niin ymmärrän, että hoito oli väärää: olisi pitänyt kääntää katse ylöspäin, vetää henkeä ja räpytellä hetken ja katsoa sitten eteenpäin niin kaikki olisi ollut kaikille helpompaa. Mutta yksin en osannut – ja silmät olivat täynnä kyyneliä. Moni myös ansaitsee kiitoksen. Edesmennyt talouspäällikkö Pirkko Pärnänen oli suurena tukena ja teatterin tekninen henkilökunta kesti kiitettävästi meidän taiteilijoiden kurnutukset ja hoiti työnsä hienosti. Yhtälailla heidän työpaikkansa olivat leikkauskirveen alla pahimpien saneerausvaateiden aikoina. Kun sitten uuden vuosituhannen alussa lähdin Jyväskylästä ja astuin teatterikaupungin, Tampereen kamaralle niin ensi töikseni vaihdoin seinälleni uuden huoneentaulun. Siinä ovat Aleksis Kiven viimeiset sanat: ”Minä elän, minä elän!” Niin elää myös Jyväskylän kaupunginteatteri. Onnea viisikymmentä vee! Rauli Jokelin, teatterinjohtaja 1993–1997

Garpe: KAIKET PÄIVÄT KAIKET YÖT, o. Hannele Ruotsalo Lichy: ALADDININ TAIKALAMPPU, o. Jouni Salo Brunhoff - Poulenc: BABAR, o. Jouni Innilä Baidzijev: KAKSINTAISTELU, o. Katja Krohn Tolstoi - Edmundson: ANNA KARENINA, o. Milko Lehto

1998 Cooney: SUKUVIKA, o. Mikko Viherjuuri Jotuni: PALVELUSTYTÖN ROMAANI, o. Heini Tola Laukkarinen: HÄRKÄ JA HYVÄ MIES, o. Anne Saastamoinen KESKIVIIKKOKEITTO Tšehov: HETKINEN, o. työryhmä Süskind: BASSOVIULU, o. Timo Martinkauppi

Sivu: etusivu edellinen sivu seuraava sivu takasivu
Julkaisu: Jyväskylä-lehti - Jyväskylä-lehti 5/2017 Jyväskylä-lehti - Jyväskylä-lehti 6/2011 Valon kaupunki - Valon kaupunki -lehti 1/2011 Asukas - Asukas 2/2010